Kartanlukutaidolla voidaan ymmärtää suppeasti merkkien ja maastokohteiden välisen yhteyden hahmottamista tai laajemmin kykyä edetä karttaa lukien, johon liittyvät karttakuvan perusteella tehtävä ennakointi ja toisaalta maaston havainnointi ja tehtyjen havaintojen yhdistäminen kartalle.
Kartanlukutaidon kehittymisessä järjestys on usein niin, että kartan tasokuvioiden lukemisen hallinta kehittyy ennen käyrästön tulkintataitojen omaksumista.
Erityisesti tiet ja polut ovat helppoja, seurattavissa olevia kohteita. Aloitteleva suunnistaja usein lukee karttaa kohde kohteelta ja kivi kiveltä, jolloin kartan pienet epätarkkuudet, kartan yleistystaso tai keskittymiskyvyn herpaantuminen johtavat virheisiin. Samaistumisvirheen riski kasvaa.
Tasokuvioista kuviorajat ovat usein vaikeimpia, sillä ne eivät ole polkujen tapaan pelkästään viivamaisia etenemisreittejä vaan muodostavat joskus epämääräisiäkin aluekuvioita, joita ylitetään.
Korkeuskäyrien lukemisessa aluksi kyetään tyypillisesti hahmottamaan lähinnä pistemäisinä yksittäisiä, umpeutuvia käyräkohteita (supat ja kukkulat).
Seuraavana vaiheena hahmotetaan usein käyrien määrän ja korkeuseron yhteys monitasoisina putoavien terassien ja vinojen rinteiden hahmottamisen jäädessä viimeiseksi.
Kartanlukutaitoon kuuluu myös kokemus karttamerkkien tulkinnasta ja arvottamisesta. Kokenut suunnistaja ymmärtää, että esimerkiksi jyrkänteet, kukkulat tai suot saattavat olla erilaisia eri maastotyypeissä ja että eri kartoittajat kuvaavat asioita kartalle eri tavoin. Lisäksi suunnistaja oppii, millaiset kohteet ovat suunnistajalle arvokkaita. Toiset ”karttamerkit” ovat maastossa helpommin havaittavia, yksiselitteisempiä tai harvinaisempia kuin toiset ja ovat näin varmempia kohteita sijainnin määrittämisessä. Esimerkiksi kiviä on usein maastoissa niin paljon, että yksittäisen kiven arvo kartanlukukohteena on varsin heikko. Rastinottoa auttavaksi ns. kirkontorniksi ei kelpaa mikä tahansa.
Kun kartanlukutaitoon yhdistetään liike, ennakointi ja havainnointi, suunnistaja joutuu usein käyttämään eräänlaista implikaatiologiikkaa (jos tämä kohde tässä on nyt tämä, niin seuraavaksi pitäisi tulla X tai Y, jos tulee kohde X, olen tuolla, jos kohde Y, olen toisaalla). Tarve tällaiseen jossitteluun selittää, miksi eteneminen peitteisissä maastoissa on haastavaa. Jos jossittelu unohtuu, suunnistaja tekee usein samaistamisvirheen.
Kartanluvun hallinnan kehittyessä suunnistaja oppii käyttämään hyödykseen myös kohteita, joiden kautta hän ei itse kulje, toisin sanoen peilaamaan tai muutoin havainnoimaan kaukaisempiakin kohteita. Aloittelija ei useinkaan osaa nähdä hakkuuaukkoa 100 metrin päästä, tulkita sähkölinjaa puuttuvista puiden latvoista tai huomaa mäen muotoja notkelman toisella puolen.
Kartanlukutaidon kehittyessä suunnistaja usein oppii myös yleistämään kartan informaatiota. Suuret kohteet tai kohderyhmät ovat helpompia havaita ja varmempia kuin pienet yksittäiset kohteet. Erityisesti pitemmillä matkoilla yleistämistaidon merkitys kasvaa nykyisillä pitkän matkan suunnistukseen usein tarpeettoman pikkutarkoilla kartoilla.
Viimeksi kartanlukutaidossa on kyse harjaantumisesta kartan lukemiseen samaan aikaan muun toiminnan kanssa.
Karttaa on pystyttävä tulkitsemaan etenemisvauhdissa ja erilaiset häiriötilanteet eivät saa haitata keskittymistä niin, että kartanlukeminen herpaantuu.
