1.4.1 Suunnistajien hajauttaminen – miksi ja miten

Suunnistus on laji, jonka identiteetin keskiössä on yksittäisen henkilön suunnistusosaamisen mittaaminen ja itsenäisesti tehtävä suunnistussuoritus: peesaamalla ei tulisi menestyä. Viestikilpailuissakin joukkueen jäsenet ovat maastossa eri aikaan, yhteistyötä tehdään joukkueena lähinnä partiosuunnistuksessa. Tässä luvussa käydään läpi perinteisempiä ja modernimpia menetelmiä, joilla voidaan vähentää suunnistajan mahdollisuutta hyötyä toisista suunnistajista eli pakotetaan suunnistajaa itsenäiseen suoritukseen.

Yhteistyö suunnistajien kesken vähentää suunnistusvirheitä ja lisää juoksuvauhtia. Yhteistyöstä saatavaksi hyödyksi on havaittu noin 6 %. Eri tilanteissa suunnistajista syntyvät parit voivat olla fyysisesti ja taidollisesti tasaveroisia tai eritasoisia. Väliaikalähtökilpailussa pareja tai ryhmiä voi muodostua jo muutaman rastin jälkeen virheiden seurauksena, mutta tavallisimmin 7‒8. rastin vaiheilla. Ilman virheitä edellä etenevän kiinni juokseminen kestää pitkään, joten suurempien ryhmien syntyminen ei huippukilpailuissa ole kovin tavallista. Varsin usein parit myös hajoavat kilpailun kestäessä, mutta osa kestää maaliin asti.

Hajonnoilla on ajateltu saatavan eroja syntymään siten, että hajonnan vaihtuessa heikompitasoinen perässäroikkuja pummaa tai hidastuu selvästi. Käytännössä usein on kuitenkin niin, että syntyvissä pareissa tai ryhmissä suunnistajat ovat varsin samantasoisia eikä näiden erottaminen toisistaan onnistu tehokkaasti esimerkiksi perhoshajonnalla, sillä perhosen jälkeen kilpailijat ovat jälleen samaan aikaan samassa paikassa.

Hyvän hajautusmenetelmän kriteerit

  • Ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä ja peesausta
  • Tasapuolinen
  • Kilpailuformaatin luonnetta tukeva (ei esim. liikaa lyhyitä rastivälejä erikoispitkälle)
  • Riittävän yksinkertainen toteuttaa
  • Yleisöystävällinen.

Hajautustarve vaihtelee erilaisissa tapahtumissa: suurissa tapahtumissa tarvitaan enemmän hajontaa kuin pienissä ja yhteislähtökilpailuissa usein enemmän kuin henkilökohtaisissa kilpailuissa. Hajautusmenetelmää voidaan pitää onnistuneena, jos sillä pystytään luomaan ainakin 25–30 sekunnin erot kilpailijoiden välille, jolloin näköetäisyyttä ei useimmissa maastotyypeissä enää synny.

Hajautusmenetelmät

Hajautusmenetelmät voidaan jakaa neljään pääryhmään. Myös ratasuunnittelulla voidaan edistää yksilöllistä suoritusta.

1. Lähtövälin pituuden säätäminen

Lähtövälin pituuden säätäminen ja lähtökaavion huolellinen rakentaminen auttavat pitämään suunnistajat erillään. Sarjan suunnistajamäärää voidaan vähentää myös järjestämällä karsinta.

2. Erilaiset silmukat

Tähän ryhmään kuuluvat mm. erilaiset viestihajonnat ja perhoshajonnat, joissa silmukoita tai niiden osia kierretään eri järjestyksessä. Hajonnan yllätyksellisyyttä tai kartan luettavuutta voidaan auttaa kartanvaihdolla.

3. Vapaavalintaiset rastit

Vapaavalintaiset rastit, kiertojärjestykset tai rataosuudet (ks. partiosuunnistuksesta ym. lukua 2.8 ja knock out -sprintistä lukua 2.7)

4. Ylimääräistä juoksua

Ylimääräistä juoksua sisältävät menetelmät eli erilaiset sakkokierrokset ja tyhjä juoksu (dead running).

5. Ratasuunnittelu

Hajautusmenetelmien lisäksi suunnistajien ryhmäytymiseen voidaan vaikuttaa kartanluku- ja reitinvalintavälien suhteella, sillä vaativilla kartanlukuväleillä etenemisnopeus hidastuu ja jonoutumisen todennäköisyys kasvaa, kun taas reitinvalintaväleillä tehdyt reitinvalinnat jossain määrin hajottavat suunnistajia eri reiteille. Myös maastopohjavalinnoilla voidaan vaikuttaa fyysiseen hajontaan.

Käytettäessä hajautusmenetelmiä hiihto- ja pyöräsuunnistuksessa on erityisesti huomattava vastakkain hiihtoon ja pyöräilijöiden kohtaamiseen liittyvät vaarat.