1.4.4 Perhoset

Perhoset

Perhoshajonnassa on tavallisesti kaksi siipeä ja puolet kilpailijoista kiertää vasemman siiven ensin, toinen puoli oikean.

Perhoshajonta on tehokkaimmillaan radan puolenvälin jälkeen. Perhoset ja muut paikkaan sidotut hajontamenetelmät on sijoitettava suunnistusteknisesti haastavaan maastonosaan, jotta joukkoa hajottavia virheitä syntyisi.

Perhoshajonnan haittapuolia on, että sen hajauttava vaikutus on huipputasolla vähäinen. Riittävän isoja 20‒30 sekunnin virheitä syntyy vain harvoin, joten perhosen jälkeen kilpailijat ovat jälleen samassa rytmissä. Eritasoisten suunnistajien erottamiseen perhoshajonta sopii.

Perhoshajonta myös tuo rataan lisää lyhyitä kartanlukupainotteisia välejä, joilla etenemisnopeus hidastuu ja riski jonoutumiseen lisääntyy. Perhoshajonta onkin parhaimmillaan maastonosassa, jossa näkyvyys ei ole liian hyvä.

Haittoihin kuuluu myös se, että jo entuudestaan tutulle perhosen keskusrastille palaavat rastivälit ovat usein varsin triviaaleja: näihin tulisi pyrkiä saamaan mielekkyyttä esimerkiksi tarjoamalla mikroreitinvalintaa ja sijoittamalla keskusrasti esimerkiksi ympäristöään alavampaan, hieman peitteiseen paikkaan. Perhoshajontaa käytettäessä rataan tulee jyrkkiä kulmia, jolloin keskusrastille tulevat ja sieltä lähtevät suunnistajat saattavat nähdä toisensa.

Perhoshajonta on parhaimmillaan maastonosassa,
jossa näkyvyys ei ole liian hyvä.

Kuva Teppo Salmia, Viestiliiga

Perhoshajonnasta saa tehokkaamman, jos perhosessa on kolme tai neljä siipeä. Perhoselle tulee näin enemmän pituutta ja mahdollisuuksia virheisiin on enemmän.  Lisäksi useampisiipisen perhosen siipiä voidaan kiertää eri järjestyksessä, jolloin hajontavaihtoehtoja tulee enemmän ‒ toisaalta keskusrasti tulee entistäkin tutummaksi.  Perhoshajontaosuuden tulisi pitkällä matkalla olla 15‒20 % radan pituudesta, jotta laskennallisesti syntyvät erot riittäisivät kilpailijoiden erottamiseen 20‒30 sekunnilla toisistaan. 35 minuutin pituisella keskimatkalla ratapituudesta tarvittaisiin laskennallisesti puolet, joten keskimatkalla perhoshajonnalla ei radan loppuosan näkökulmasta ole varsinaista hajautuksellista merkitystä, vaan kyse on lähinnä ratateknisestä elementistä.

Perhosen siipien ei tulisi olla liian pieniä eikä samankokoisia.
Suorituksen hallintaa voidaan haastaa myös tarjoamalla perhosen siivet erilaisessa maastonosassa tai eri luonteisina. Laskennallisesti perhosensiipien ajallinen pituuseron kannattaisi olla puolet sarjan lähtövälin pituudesta.

Perhoseen hukkuu äkkiä pari kilometriä rataa.

Perhosten hyviin ja huonoihin puoliin kuuluu, että perhoshajontaa käytettäessä ratapituutta kuluu paljon hyvin pienellä maastoalueella.

Perhoshajonta voidaan nähdä positiivisena, jos seuralla ei ole mahdollisuutta saada käyttöön riittävän suurta aluetta pitkän matkan kilpailun tarpeisiin, mutta perhoshajonta voi myös pilata radan luonteen ja estää pitkien rastivälien laatimisen. Ongelma ei ole pahimmillaan H21-sarjassa, jonka ratapituus mahdollistaa monenlaista, mutta jo D21-radalla kilometrejä on käytettävissä rajallisemmin. Perhoshajonnan tehoa heikentää myös se, että se ei ole erityisen yllätyksellinen: perhoshajonta ei vaadi kartanvaihdon käyttämistä ja näin hajonta paljastuu heti, kun kilpailija saa kartan.

Perhoshajontaa voidaan käyttää niin väliaikalähtökilpailuissa kuin yhteislähtökilpailuissakin, mutta se vaikuttaa näissä hiukan eri tavoin. Lisäksi perhoshajontaa on joskus käytetty parilähtökilpailujen alussa.